Vihdoin niille Skotlannin vuorille!

Ruotsalaisen kämppikseni Emman synttäreillä viime lauantaina oli puhetta, että vähän vaeltamaan olisi kiva vihdoinkin päästä. Skotlantilainen Stuart tarjoutui oppaaksi, eikä oikeastaan parempaa opasta olisi voinut toivoakaan. Stuart käyttää lomat ja viikonloput joko purjehtimiseen, campingiin tai vuorien valloittamiseen. Jouduin tosin samalla melko tavoitteelliseen seuraan kiipeämisen suhteen, sillä Stuartin lisäksi myös Emman ja Paige käyvät salilla lähes päivittäin. Parempi niin päin toisaalta, tehokas treeni minulle siis.

Skotlannin korkein kohta on Ben Neviksellä 1344 metrissä, eli vain vähän korkeammalla kuin Suomen korkein kohta Haltilla 1324 metrissä. Haltin korkein huippu löytyy Norjan puolelta ja sehän voittaa jopa Ben Neviksen 1365 metrillään. Oma tavoitteemme oli kiivetä The Cobblerille, joka on melko suosittu kohde vaihtelevan reitin, kekeisen sijainnin ja tietysti unohtumattomien maisemien takia. Korkeus 884 metriä ja tunnetaan myös lempinimellä Scotland's gym eli Skotlannin kuntosali. Ja ihan syystä.

Lähdimme aamulla aikaisin Glasgow'sta bussilla Arrochariin. Bussimatka on vain noin tunnin vähän liikenteestä riippuen. Vaellusreissussa meni kuutisen tuntia mulla, Emmalla ja Paigella. Stuart halusi yhteisen urakan jälkeen käydä valloittamassa vielä toisen vuoren. Meillä eivät enää jalat kantaneet siinä vaiheessa, joten päätimme suosiolla siirtyä pubiin odottamaan.

Sää vaihteli reissun aikana huomattavasti, mutta oli skotlantilaisiin olosuhteisiin nähden aika nappiin. Vettä ja rakeita tuli siis alle puolet siitä ajasta kun vuorilla vaelsimme. Kävellessä ei kyllä ehdi tulla kylmä, mutta oikukas sää tarkoittaa yleensä sitä, ettei lounas- ja evästauoille pysty pysähtymään kovin pitkäksi aikaa.   



Vaellus alkaa totta kai idylliseltä Fish&Chips-mestalta. Suunnitelmissa oli alun perin syödä siellä päivän päätteeksi, mutta paikallinen pubi veti siinä vaiheessa enemmän puoleensa.

Näkymä Loch Longille. Järven vasemmalla puolella Arrocharin kylä, oikealla vaellusreitti The Cobblerille.

Reissun aluksi tälläiset näkymät näyttivät kuvaamisen arvoisilta -standardit vähän muuttuivat reissun edetessä...

Lampaitahan tämä maa on täynnä. Niitä näkyi pitkin matkaa kukkuloiden rinteillä. Tämä yksilö osui sopivasti vaelluspolulle.

Vaelluspolulta on välillä kiva poiketa pöpelikköön -enemmän seikkailun meininkiä.



Vesi on kirkasta ja juomakelpoista kansallispuistossa. Vallusreitin viertä kulki koko ajan puro. Tässä kohden on jokinlainen pato. [KUVA: PAIGE PURDON]

Stuart ja Emma poseeraavat kameralle, taustalla The Cobbler.



Melkoiselta haasteelta näyttää tämä vuori... Kai se vain testaamalla selviää, kumpi on voittaja.

Puolet matkasta piti ihan oikeasti kiivetä, käsiä apuna käyttäen. Ilman kunnollisia vaelluskenkiä olisin varmasti nyrjäyttänyt nilkkani vähintään seitsemän kertaa matkan aikana. Tasapainokaan ei ole mulla mitenkään parhaasta päästä. Pääsin kuitenkin turvallisesti ylös asti.

Huipulla! Tain ainakin melkein. En tiedä, onko mulla jalat koskaan olleet yhtä pahasti hapoilla. [KUVA: PAIGE PURDON]

Perusnäkymä matkan varrelta.

Vielä viimeinen pätkä kavuttavana.

Paige, Stuart, minä ja Emma. Taisimme löytää vuoren korkeimman kohdan.

Seikkailu ei tietenkään voinut olla päätöksessään ilman viimeisen kiviröykkiön valloittamista. Ihan turvalliselta tämä ei kuitenkaan näyttänyt, sillä kivipatsaan takaa oli melko suora pudotus laaksoon. Kivipatsaan keskellä oli ihmisenmentävä aukko, josta pääsi kivipatsaan toiselle puolelle. 

Itse pääsin tähän asti. Sen jälkeen kiviseinän ja pudotuksen väliin jäi maksimissaan metrin levyinen palsta, jota pitkin olisi päässyt etenemään. Hieman liian huteralla pohajlla oltiin tässä vaiheessa minun mielestäni. Kivipohja näytti sitäpaitsi viettävän vähän alaspäin ja hieman liukkaalta myös, vaikkei se sitä kuulemma ollut. Hieman taisivat jalat täristä myös kun koikkeloin takaisin tukevalle maaperälle. Pitkähkö hetki meni arpoessa, miten kummassa olin ylipäänsä tuonne päässyt ja mitä kiviä pitkin pääsisin takaisin turvaan. [KUVA: PAIGE PURDON] 

Nää kaksi täysin päästään seonnutta tyyppiä siis oikeasti kiipesivät huipun huipulle asti. [KUVA: PAIGE PURDON]

Haloo Helsinki! Baarin TV:stä näkyy Hartwall-areena

Perkele! Ja Ihanaa, Leijonat, Ihanaa! Eiköhän tällä sanavarastolla pärjää brittinä suomalaisia opiskelijoita täynnä olevassa baarissa.

Kyselin tässä pari päivää sitten muutamalta kämppikseltä, näyttääkö mikään pubi täällä jääkiekon MM:iä, pakkohan ne Suomen pelit on nähdä, ainakin jännittävimmät. Se ei kuitenkaan ole mikään iso laji täällä, joten pelkäsin jo joutuvani ostamaan Katsomon kalliin ulkomaapaketin. No, ehkäpä yliopiston Nordic Societyllä oli tässä sormensa pelissä, en tiedä, joka tapauksessa PJ Champs -urheilubaari näyttää pelit. Tosin vähän ärsyttävästi sellaiselta saksalaiselta kanavalta, joka vaihtoi aina välillä Ruotsi - Venäjä -peliin jännittävissä kohdissa.

Aika monesta asiasta huomaa, että lätkä tosiaan on se ykköslaji suomessa. Ehkä lähtien siitä, että kaikki suomalaiset osaavat yleensä luistella... Viime joulun alla, kun täällä oli keskustassa luistinrata, huomasi kyllä, että aika moni oli jäällä ensimmäistä kertaa. Lähdin katsomaan peliä kolmen kämppiksen ja yhden kaverin kaverin kanssa. Kukaan heistä ei kai ollut aiemmin katsonut kokonaista peliä, mutta tykkäsivät. Ja totta kai katsoin asialliseksi opettaa heille muutaman olennaisimman suomalaisen jääkiekkofraasin. Perrrkele! Ja ihanaa leijonat ihanaa.    

Lisäksi muuten pääsen näkemään kaikki ottelut ilmaiseksi YouTubesta. Suomessahan tämä ei ole mahdollista ilman estojen kiertämistä, mikä ei ole tietenkään laillista mutta kuulemani mukaan melko helppoa. Voi olla, että Suomessa tulee olemaan vähän vaikeaa pitää yllä status quota muun maailman siirtyessä ilmaisen netti-TV:n normiin.



Urheilubaari PJ Champs näyttää jääkiekon MM-ottelut. Paljon suomalaisia oli katsomassa, sääli vaan että Kanada vei tämän pelin 5-3 -voitolla.



Tänään aamupäivästä autoin paria kämppistä kantamaan muuttolaatikoita portaita alas. Lähdön meininkiä osalle, vaikka toisilla on vielä tenttejä edessä. Oma viimeinen tenttini oli torstaina, ja eiköhän se ihan kiitettävästi mennyt. Tosin esseevastauksissa on aina vähän se, että on vaikea arvoida, kuinka nappiin ne omat argumentit ovat osuneet.

Public Policya varten meidän pitää kahdessa tunnissa ehtiä kirjoittamaan kolme esseevastausta. Eli pieni kiva aikapaine päällä siis koko ajan. Esseissä pitäisi viitata lähteisiin niin paljon kuin mahdollista, vaikka kai hyvin perusteltu argumentti on tärkein. Lähdeartikkelien ja kirjojen kirjoittajat ja ilmestymisvuodet pitää osata ulkoa, jotta niitä voi käyttää. Vähän turhaa nyhväämistä minun mielestäni. Kyllä sitä tentistä läpi pääsee ilmankin, mutta päätin kuitenkin tenttiaamuna vielä luetella litaniaa deBeauvoir, 1953, Millie, 2004, Muncie, 2004, Shellenberger ja Nordhaus, 2004, Hardin, 1968... Sentään yliopistolla ei mennä ihan yhtä pitkälle kuin kouluissa täällä: kirja-analyyseja varten pitää opetella ulkoa sitaatteja sekä itse teoksesta että arvosteluista. Pääasia on se että keskitytään olennaiseen, niinhän se meni?

Tenttien päälle kävin huonekaverini kanssa vähän isommalla shoppausreissulla. Aikamoinen aikakauden päätös, kun aamu alkaa yhtäkkiä jollain muulla kuin luentomuistiinpanojen tai tenttikirjan avaamisella. Huonekaverini lähti eilen kotiin Bulgariaan ja olen nyt ensimmäistä kertaa itsekseni tässä huoneessa viime syyskuun jälkeen. Kummasti eri fiilis. Ei yksinäinen, kyllähän täällä porukkaa riittää muissa huoneissa. Ihan mukavaa ehkä vaihteeksi saada vähän enemmän ilmaa ympärilleen.

Viime aikoina kaksi kämppistäni on yrittänyt uskotella kaikille vastaan tuleville uusille tyypeille, että he ovat kaksoset. Samaa näköä nyt ei hirveästi ole tummia hiuksia lukuun ottamatta, mutta suurimmalle osalle tarina on mennyt täydestä. Kuka nyt selittäisi jotain noin älytöntä, jos se ei olisi totta? Peitetarina on totta kai myös aukoton: kaksoset viettivät lapsuutensa yhdessä Invernessessä Pohjois-Skotlannissa. Heissä on sekä englantilaista että etiopialaista verta, mikä selittää kiharien tummien hiusten ja vaalean ihon yhdistelmän. Ero koitti kuitenkin taisteluparin ryhdyttyä nuorisorikollisuuden tiellä. Heinävajan tuhopolton takia toinen sisaruksista lähetettiin nuorisovankilaan ja toinen jonnekin kauas yksityiskouluun. Tästä seurauksena varsin erilaiset aksentit. Nyt tämä kohtalon erottama pari on päätynyt takaisin saman katon alle Glasgow'n yliopiston asuntolaan. Yksityiskoulun käynyt Matt yrittää parhaansa mukaan saada ketjupolttaja Lucyn takaisin kaidalle tielle. Yritys vaikuttaa kuitenkin tuhoon tuomitulta: Matt on itsekin alkanut turmeltua Glasgow'n yössä.

Ehkä kepposen onnistumista on edesauttanut se, ettei kukaan kepposen kohteista ole kuullut koko peitetarinaa.

Muuten kaikki on mallillaan, kiva viettää rentoa aikaa yhdessä nyt kun tentit ovat suurimmalta osalta ohi. Huomenna joukkueeni isännöimä rugby 7's -turnaus. Saa nähdä, miten multa sujuu tuo juoksentelu, syöttely ja vastustajien väistely huomenna. Ne eivät nimittäin ole niitä kaikista vahvimpia kykyjäni kentällä...