Vihdoin niille Skotlannin vuorille!

Ruotsalaisen kämppikseni Emman synttäreillä viime lauantaina oli puhetta, että vähän vaeltamaan olisi kiva vihdoinkin päästä. Skotlantilainen Stuart tarjoutui oppaaksi, eikä oikeastaan parempaa opasta olisi voinut toivoakaan. Stuart käyttää lomat ja viikonloput joko purjehtimiseen, campingiin tai vuorien valloittamiseen. Jouduin tosin samalla melko tavoitteelliseen seuraan kiipeämisen suhteen, sillä Stuartin lisäksi myös Emman ja Paige käyvät salilla lähes päivittäin. Parempi niin päin toisaalta, tehokas treeni minulle siis.

Skotlannin korkein kohta on Ben Neviksellä 1344 metrissä, eli vain vähän korkeammalla kuin Suomen korkein kohta Haltilla 1324 metrissä. Haltin korkein huippu löytyy Norjan puolelta ja sehän voittaa jopa Ben Neviksen 1365 metrillään. Oma tavoitteemme oli kiivetä The Cobblerille, joka on melko suosittu kohde vaihtelevan reitin, kekeisen sijainnin ja tietysti unohtumattomien maisemien takia. Korkeus 884 metriä ja tunnetaan myös lempinimellä Scotland's gym eli Skotlannin kuntosali. Ja ihan syystä.

Lähdimme aamulla aikaisin Glasgow'sta bussilla Arrochariin. Bussimatka on vain noin tunnin vähän liikenteestä riippuen. Vaellusreissussa meni kuutisen tuntia mulla, Emmalla ja Paigella. Stuart halusi yhteisen urakan jälkeen käydä valloittamassa vielä toisen vuoren. Meillä eivät enää jalat kantaneet siinä vaiheessa, joten päätimme suosiolla siirtyä pubiin odottamaan.

Sää vaihteli reissun aikana huomattavasti, mutta oli skotlantilaisiin olosuhteisiin nähden aika nappiin. Vettä ja rakeita tuli siis alle puolet siitä ajasta kun vuorilla vaelsimme. Kävellessä ei kyllä ehdi tulla kylmä, mutta oikukas sää tarkoittaa yleensä sitä, ettei lounas- ja evästauoille pysty pysähtymään kovin pitkäksi aikaa.   



Vaellus alkaa totta kai idylliseltä Fish&Chips-mestalta. Suunnitelmissa oli alun perin syödä siellä päivän päätteeksi, mutta paikallinen pubi veti siinä vaiheessa enemmän puoleensa.

Näkymä Loch Longille. Järven vasemmalla puolella Arrocharin kylä, oikealla vaellusreitti The Cobblerille.

Reissun aluksi tälläiset näkymät näyttivät kuvaamisen arvoisilta -standardit vähän muuttuivat reissun edetessä...

Lampaitahan tämä maa on täynnä. Niitä näkyi pitkin matkaa kukkuloiden rinteillä. Tämä yksilö osui sopivasti vaelluspolulle.

Vaelluspolulta on välillä kiva poiketa pöpelikköön -enemmän seikkailun meininkiä.



Vesi on kirkasta ja juomakelpoista kansallispuistossa. Vallusreitin viertä kulki koko ajan puro. Tässä kohden on jokinlainen pato. [KUVA: PAIGE PURDON]

Stuart ja Emma poseeraavat kameralle, taustalla The Cobbler.



Melkoiselta haasteelta näyttää tämä vuori... Kai se vain testaamalla selviää, kumpi on voittaja.

Puolet matkasta piti ihan oikeasti kiivetä, käsiä apuna käyttäen. Ilman kunnollisia vaelluskenkiä olisin varmasti nyrjäyttänyt nilkkani vähintään seitsemän kertaa matkan aikana. Tasapainokaan ei ole mulla mitenkään parhaasta päästä. Pääsin kuitenkin turvallisesti ylös asti.

Huipulla! Tain ainakin melkein. En tiedä, onko mulla jalat koskaan olleet yhtä pahasti hapoilla. [KUVA: PAIGE PURDON]

Perusnäkymä matkan varrelta.

Vielä viimeinen pätkä kavuttavana.

Paige, Stuart, minä ja Emma. Taisimme löytää vuoren korkeimman kohdan.

Seikkailu ei tietenkään voinut olla päätöksessään ilman viimeisen kiviröykkiön valloittamista. Ihan turvalliselta tämä ei kuitenkaan näyttänyt, sillä kivipatsaan takaa oli melko suora pudotus laaksoon. Kivipatsaan keskellä oli ihmisenmentävä aukko, josta pääsi kivipatsaan toiselle puolelle. 

Itse pääsin tähän asti. Sen jälkeen kiviseinän ja pudotuksen väliin jäi maksimissaan metrin levyinen palsta, jota pitkin olisi päässyt etenemään. Hieman liian huteralla pohajlla oltiin tässä vaiheessa minun mielestäni. Kivipohja näytti sitäpaitsi viettävän vähän alaspäin ja hieman liukkaalta myös, vaikkei se sitä kuulemma ollut. Hieman taisivat jalat täristä myös kun koikkeloin takaisin tukevalle maaperälle. Pitkähkö hetki meni arpoessa, miten kummassa olin ylipäänsä tuonne päässyt ja mitä kiviä pitkin pääsisin takaisin turvaan. [KUVA: PAIGE PURDON] 

Nää kaksi täysin päästään seonnutta tyyppiä siis oikeasti kiipesivät huipun huipulle asti. [KUVA: PAIGE PURDON]