Uusi blogi Venäjältä!

Moikka kaikki!

Opinnot ovat vieneet minut vaihtovuodeksi Venäjälle, mistä kirjoitan uutta blogia englanniksi. Osoite on afternoonvodka.blogspot.com.

Kiitos teille kaikille, jotka olette tykänneet lukea kuulumisiani Skotlannista!


Terkuin,

Marikki

Noita hiljensi Big Benin

Britannian entisen pääministerin Margaret Thatcherin kymmenen miljonaa maksaneita hautajaisia vietettiin tänään St Paulin katedraalissa Lontoossa. Thatcher ei halunnut valtiollisia hautajaismenoja, sillä hän pelkäsi niiden jakavan parlamentin kahtia. Ja ihan oikein arvattu. Kompromissina hänelle järjestettiin lähes yhtä suureelliset ja kalliit hautajaismenot, mutta ilman 'state funeral' -leimaa. Myös Big Ben hiljennettiin hänen kunniakseen. Ihan semi big deal, sillä viimeksi näin tehtiin Churchilin hautajaisissa.

Ihan kaikki eivät rakastaneet Thatcheria. Varsinkin pohjoisen teollisuuskaupungeissa, kuten Liverpoolissa, Birminghamissa ja täällä Glasgow'ssa, Maggie Thatcher oli englannin kielen pahin kirosana. Rokkareiden duuni muuttui helpoksi -yleisön sai helposti villiintymään heittämällä keikan alkuun jotain solvaavaa Maggie Thatcherista. Teollisuutta ajettiin alas ja kymmenet tuhannet menettivät työpaikkansa. Pohjois-Irlannin nälkälakkoilijat eivät keränneet Thatcherin sympatioita, vaan heidän annettiin kuolla. Thatcher uudisti verotusta osittain tasaveron suuntaan -jokaisen aikuisen tuli maksaa tietty kunnan määrittelemä summa tuloihin katsomatta. Ja tätä verotusjärjestelmää päätettiin tietysti kokeilla ihan ensimmäiseksi Skotlannissa. Parin vuoden väännön jälkeen vero pääetttiin sitoa asuinkiinteistön arvoon. Tätä veroa maksaa siis vuokralainen, ei kämpän omistaja. Näin varmistetaan se, että hyvät alueet pysyvät hyvinä ja huonot huonoina.

Oikeisto - vasemmisto -kahtiajako on täällä myös ihan liian selvästi pohjoinen - etelä -kuilu. Bileitä Thatcherin kuoleman kunniaksi järjestettiin muun muassa Birminghamissa, Glasgow'ssa ja tottakai Trafalgar Squarella Lontoossa. Täällä keskustaan kerääntyi noin 300 hengen porukka korkkaamaan skumppaa ja laulamaan mieltä ylentäviä lauluja. Vasemmisto totta kai käytti häppeninkiä omiin poliittisiin tarkoituksiinsa, mutta kaikki George Squarelle kerääntyneet ihmiset eivät suinkaan olleet kommunisteja. Harmittaa, etten itse älynnyt mennä paikalle.

Thatcherin kuolemaa juhlivat ihmiset sanovat tottakai toivovansa nimenomaan thatcherismin, eivät itse henkilön kuolemaa. Emmehän me sivistyneet ihmiset koskaan arvostele ihmistä, me arvostelemme ainoastaan heidän mielipiteitään. Is Thatcher Dead Yet? -sivusto koki historiallisen hetken, kun iso NO vaihtui isoksi YES:iksi. Hetki taitaa mennä siihen, että vastaava sivusto voidaan perustaa myös Is Thatcherism Dead Yet -sloganilla varustettuna. Noita on kuollut, lehmä on kuollut... Kyllähän nämä huudot karuilta kuulostavat. Karua tässä on nimenomaan se, että näihin äärimmäisyyksiin ylipäänsä päästään tässä maassa. Tässä vielä bileiden teemabiisi, joka pääsi listakakkoseksi viime viikolla:

Jos video ei toimi tässä, kokeile linkkiä: https://www.youtube.com/watch?v=rHJoj9IqeKg

Stirling ja karun kaunis Isle of Skye

Äiti ja isi olivat Skotlannissa käymässä ja lähdimme kahden yön mittaiselle roadtripille kohti ylämaita. Vaikka olen asunut täällä jo melkein kaksi vuotta, en ole tullut lähteneeksi kunnolla pohjoiseen. Suurin syy on kai se, että auto on yleensä vähän hankala vuokrata alle 25-vuotiaana, ja tietysti yleinen budjetin ja ajankäytön rajallisuus. No, niistä ei ollut tällä kertaa ongelmaa. Kiitos vielä kaikille osanottajille reissusta!

Herätyskello soi aikaisin aamulla viikko sitten maanantaina. Suuntasin ystäväni Adan kanssa junalla Glasgow'sta Edinburghiin. Siellä tapasimme vanhempani, vuokrasimme auton ja lähdimme liikkeelle. Lounaspaikaksi olimme valinneet pikkukaupunki Stirlingin, jonka tärkeimmät nähtävyydet ovat linna ja ikivanha silta. Mikäli linnat ovat lähellä sydäntä, kannattaa ehdottamasti piipahtaa Stirlingissä. Linnasta on nimittäin mahtavat näköalat, suurin osa huoneista on kunnostettu alkuperäiseen kuntoon, näyttelijät vastailevat linnassa kaiken maailman kysymyksiin ja alueella saa helposti kulumaan muutaman tunnin. Loistonsa aikoina se oli strategisesti kaikista tärkein linna Skotlannissa juuri keskeisen sijaintinsa takia. Englantilaiset ovat useaan otteeseen yrittäneet valloittaa Skotlantia, ja Stirlingissä käytiinkin Skotlannin historian ehkä myyttisin taistelu vuonna 1297. Tarinan mukaan kansan sankari William Wallace pysäytti silloin englantilaiset Stirlingin sillalle. Skotlannin ja Englannin kruunujen yhdistymisen myötä linna joutuikin enemmän tai vähemmän hunningolle.

Stirlingin linnasta on hyvät näköalat kaupunkiin. Täältä on hyvä vahtia liian kärkkäiksi alkavia englantilaisia.

Näyttelijät viihdyttivät vierailijoita linnassa.

Stirlingin linna tunnetaan muun muassa monipuolisesta koristelusta niin sisä- kuin ulkopuoleltakin.  Puuhun on kaiverrettu useat tärkeät kasvot, jotka terveshtivät vierailijaa sisääntuloaulan katosta.

Vaikka tässä kuvassa näyttääkin aurinkoiselta, lämpötila oli ehkä reippaassa viidessä asteessa ja tuuli kävi todella kovaa. Ei siis mielestäni ollut mikään varsinainen jäätelösää, ainakaan millään perinteisillä mittareilla.

Stirlingistä jatkoimme luoteeseen. Matkalla Edinburghista Stirlingiin ei ollut oikeastaan mitään nähtävää, mutta Stirlingin jälkeen maisema alkoi pikkuhiljaa muuttua todella kauniiksi. Yhtäkkiä tuntui siltä, kuin olisimme osuneet keskelle Alppeja. Viivästyneen kevään ansiosta vuorten huiput olivat peittyneet lumeen. Ne kohosivat jylhinä yllemme. Lampaita oli joka paikassa. Olimme suunnitelleet yöpyvämme Fort Williamissa tai jossain siinä lähistöllä. Tarkoitus oli myös käydä Britannian korkeimman vuoren Ben Neviksen mukaan nimetyssä tislaamossa. Ajoreitti kulki Callanderin ja Crianlarichin kautta melko kapeaa tietä pitkin, mutta tällä tiellä oli sentään vielä kaksi kaistaa. Ja älkää tosiaan kysykö, miten nuo paikannimet lausutaan...

Fort William osoittautui kuitenkin hieman isommaksi paikaksi, kuin olimme odottaneet. Sieltä ei löytynyt mitään pientä söpöä kalastajakapakkaa ja kylän ainoata B&B:tä, kuten olimme visioineet. Tislaamokin oli jo ehtinyt mennä kiinni ennen kuin pääsemme perille. Päätimme siis jatkaa matkaa. Mutta minne? Emme halunneet ajaa koko yötä, joten pohjoisrannikko oli poissuljettu vaihtoehto. Katsoimme hetken karttaa. Päätimme suunnata länteen, saaristoon. Olin kuullut Isle of Skyesta paljon hyvää, ja sitäpaitsi sielläkin olisi tislaamo. Jatkoimme siis matkaa kohti Mallaigia, mistä pääsisimme lautalla Skyelle seuraavana aamuna.

Pysähdyimme ennen Mallaigia pienessä muutaman talon asuinyhteisössä, jota ei kokonsa puolesta voi oikein vielä kyläksi kutsua. Siinä oli Spar, pari hassua taloa ja ravintolaa ja yksi hotelli. Sinne siis. Uudet omistajat olivat pitäneet hotellia vasta muutaman viikon. Hotellin ravintolassa tilasimme kokoelman erialisia kala- ja merenelävä-annoksia ja Skyella valmistetut Ale-oluet. Ja ihan oikeasti, mikään ei ole parempaa, kuin tuore seafood! Aika monella kriteerillä kala lienee tuoretta, jos se on kalastettu samana päivänä jostain muutaman kilometrin päästä. Näin me ainakin halusimme uskoa. Simpukka- ja osteriviljelmiä oli näkynyt paljon matkan varrella, eli eiköhän ne oltu sieltä jostain haettu.

  

Alppimaisemaa Skotlannissa.

Täällä on kylmä! Äiti ja ystäväni Ada yöpaikassamme.

Viskiä ja jotain todella hämärää puuhaa hotellihuoneessa.

Päivä II

Seuraavana aamuna lähdimme liikkeelle heti aamiaisen jälkeen. Ehdimme juuri kello yhdeksän lautalle, ja pääsimme ajamaan käytännössä suoraan lauttaan. Suussa oli kellonaikaan nähden hieman tottumaton savukalan maku. Olin nimittäin vaihtanut aamun Scottish Breakfastistani lihat savustettuihin makrilleihin. Tuntui siltä, että aamiaisella selviäsi tällä kertaa ihan oikeasti pitkälle päivää. Lauttamatka Skyelle kesti vajaan puoli tuntia. Kerrospukeutumisesta oli hyötyä, sillä kylmä tuuli kävi todella kovaa. Säästä ei kuitenkaan voinut valittaa. Meille osui koko reissun ajaksi ainoastaan aurinkoisia päiviä, mikä on todellakin poikkeus säännöstä.

Lounaaksi asetuimme näköalapiknikille jonnekin keskelle saarta. Katkarapuja, mansikoita, juustoa, patonkia... Ruokajuomana oli Crabbies-inkivääriolutta ja tietysti Isle of Skye -panimon alet. Aurinko paistoi rintelle sen verran kovaa, että kävi jo mielessä, josko siitä saisi ihan ihonsa poltettua reissun kunniaksi. Mutta ei nyt sentään. Saari on oikeastaan liian idyllinen, jotta voisin kuvitella viettäväni siellä pidemman aikaa kuin muutaman viikon. Muutama koulu, isokokoinen mökkikauppa sekä kirjasto- ja terveydenhoitoauto tulivat kuitenkin vastaan, eli kyllä sieltä tuntuu kaikki tärkeimmät palvelut löytyvän. Asukkaita on saarella reilut 9000.

Iltapäivästä kävimme tottakai tislaamossa ja asetuimme yöksi Taliskeriin. Söimme jälleen hyvää seafoodia ja nautimme olostamme. Seuraavan aamun herätys olikin jo viideltä, sillä meidän piti ehtiä puoleksi päiväksi takaisin Glasgow'hon. Nyt on tullut jo melkein tavaksi käydä tilaisuuden tullen pulahtamassa jossain Skotlannin jäisistä järvistä, ja kävinkin hyisellä aamu-uinnilla isin perässä. Olihan se kylmää. Tunto palasi jalkoihin kuitenkin jo kymmenen minuutin kuluttua siitä, kun olin hiippaillut järveltä takaisin autolle.

Nyt huomaa sen, että muutama vuosi täällä on ihan oikeasti skotlantilaistanut minua. Sen lisäksi, että laitan teeheni maitoa, tykkään nykyään myös viskistä. Lisäksi mun puheestani on ilmeisesti vaikeampi saada selvää kuin ennen. Olen kehittänyt jonkun ihan oman aksentin, johon olen poiminut vaikutteita vähän kaikkialta. Eikä edes pelkästään briteiltä, vaan ihan varmasti siinä on pikkasen jotain jenkkiä, pikkasen suomalaista ja pikkasen jotain mun ihan omaa. Mix and match. Eli hyvinhän se istuu tänne, kun kahden vierekkäisen kylänkin puhetavoissa voi olla iso ero, ja omasta aksentista ollaan yleensä ylpeitä.

Minä ja isi lautalla. [KUVA: ADA-MAARIA HYVÄRINEN]

Perillä rannassa! Näkymät kiinteää maata kohden.

Taliskerin tislaamo.

Merinäkymiä Taliskerista.

Säkkipillit soi dinnerillä

Toissaviikonloppuna yliopiston urheilujärjestö GUSA järjesti vuotuisen black tie -vastaanottonsa. Viime vuonna en ehtinyt paikalle muka kiireisen elämän takia, ja siksi pukukoodikin tuli minulle pienoisena yllätyksenä. Nyt olisi ollut tilaisuus pukeutua vaikka pitkään mekkoon ja tuhlata vähän rahaa joihinkin kivoihin koruihin. Mutta eipä siinä mitään. Mekkohan mulla oli ja ilta oli mitä mahtavin.

Rugbyjoukkueen kanssa liikkuessa laittautuminen on myös aina hieman arpapeliä. Osa tulee paikalle verkkareissa ja osa näyttää siltä, että olisi menossa jatkoille omiin häihinsä. Joukkueemme on nyt kuulemma hieman naisellisempi kuin edellisinä vuosina, joten yleensä laittautumisesta ei rangaista. Aiempina vuosina moista ei kuulemma ole katsottu yhtä suopeasti, ja liian monta tuntia pelin edessä viettäneille oli tarjottu oluttuopillista ykkösellä juotavaksi. Ja kevyestihän sellaisen kulauttaa alas, kun sitä muutaman kerran harjoittelee... Rugbyssa oppii tärkeitä taitoja elämää varten.

Perinteisessä Ceilidh'ssä on mukana myös wanhoista tuttuja tansseja, kuten Gay Gordons ja Virginia Reel.

Ilta alkoi melko fiinisti aloittelulla joukkuekaverin kämpässä. Kunnon opiskelijoiden tapaan suurin osa teippaili vodkalla täytettyjä taskumatteja hameiden alle tai piilotti niitä rintsikoihin. Keskustan yöelämässä salakuljetusoperaatiot eivät yleensä onnistu, sillä klubien sisäänkäynneillä käydään läpi melkein lentokentän turvatarkastukseen verrattavissa oleva operaatio. Kaikki laukut avataan ja vaatteet tunnustellaan läpi. Jostain syystä portsarit ovat lähes poikkeuksetta aika tylyjä. Ei tosiaan tekisi mieli jäädä siellä kiinni taskumatista, mutta kai tarkastus tehdään myös nimenomaan teräaseiden varalta.

Hilton-hotellin ovella meiltä kuitenkin tarkastettiin ainoastaan isommat laukut. Sisäänkäynnillä meidät otti vastaan muutama säkkipillinsoittaja, ja aika monen jätkän juhla-asuna oli kiltti. Ennen kuin muutin tänne, elin jotenkin siinä uskossa, ettei kilttejä oikeasti käytetä Skotlannissa, että niillä luodaan ainoastaan viihdykettä turisteille. Olin kuitenkin väärässä, ja oikeastaan olisin voinut perehtyä vähän paremmin tulevaan opiskelummahani ennen muuttoa... No joo. Joka tapauksessa kilttejä käyttävät miehet ovat mielestäni äärimmäisen seksikkäitä ja pidän todella paljon myös säkkipilleistä. Ainut poikkeus on se, kun säkkipillisaattue on vastassa kaupassa lauantaiaamuna hyvin juhlitun yön jälkeen. Silloin luihin ja ytimiin asti menevää pauhua ei jotenkin osaa arvostaa.

Melko pian sivistyneesti alkanut tilaisuus alkoi muistuttaa vähän enemmän rugbykaronkkaa. Meidän pöytämme avasi laulukierroksen, joka levisi nopeasti muutamaan miesvaltaiseen ruokailuseurueeseen. Rugbyjoukkueeni traditioon kuuluu pitkä lista enemmän tai vähemmän roisia lauluja, joiden tarkoitus on kai lähinnä aiheuttaa pahennusta samaan kuppilaan sattuneissa viattomissa siviileissä. Viinilasilliset täyttyivät ja tyhjenivät ja porukkaa putoili tuoleilta jo hyvissä ajoin ennen jälkiruokaa. Klubin ikiaikaisiin perinteisiin kuuluu myös kasarihitti Total Eclipse of the Heart, jossa tietyn säkeistön kohdalla koko viidentoista hengen tyttöporukka heittäytyy maahan makaamaan. Jälkiruoan syömisestä järjestetään nopeuskisa. Käsiä tai ruokailuvälineitä ei tietenkään saa käyttää, mutta naamaa saa sotkea vapaasti.

New Yorkista vaihtoon tullut joukkuekaverini Caroline oli Ceilidh'stä vähintään yhtä innoissaan kuin minäkin.

Mielestäni on aivan mahtavaa, että skotit ovat niin ylpeitä perinteistään. Ei oikeastaan ole mitään hienompaa kuin se, kun ihmiset ihmiset ottavat toisiaan kädestä kiinni Ceilidh'n jälkeen ja tönivät toisiaan Auld Lang Synen soidessa, tai kun he pomppivat kuin viimeistä päivää kelttirokkibändi Runrigin Loch Lomond -version tahdissa. Sävel on soinut minulla päässä nyt jo muutaman päivän, mutta ei se haittaa! Lähdimme nimittäin viime sunnuntaina rugbyporukalla pienelle kiertoajelulle pelin jälkeen ja päädyimme Loch Lomondin rantaan. Tilaisuuden tullen päätimme käydä pulahtamassa. Ulkolämpötila oli noin seitsemän astetta ja maisema mitä kaunein.

You'll take the high road

And I'll take the low road,

And I'll be in Scotland afore you.

Where me and my true love 

will never meet again, 

On the bonnie, bonnie banks of Loch Lomond.

[Runrigin versio kansanlaulusta]

Suomalainen joukkuekaverini ja minä Loch Lomondin rannalla uintireissun jälkeen. [KUVA: AMANDA HERRON]

Virkistävät huumeet

Kysyin viime joululomalla siskoltani, kuinka yleistä on poltella pilveä opiskelupiireissä Suomessa. Vaikka siellä TKK:lla, Otaniemen salakapakoissa. Yllätyin kovasti, kun siskoni sanoi, ettei hän ole törmännyt kannabikseen vielä kertaakaan yliopistolla. Jotenkin ajattelin, että laittomia huumeita käytettäisiin biletystarkoituksessa vähän samalla tapaa kuin täällä. Melko avoimesti ja melko usein.

Mutta ei. Ilmeisesti minut on aivopesty täällä uskomaan, että kannabis on luonteva osa nuorten ihmisten yhdessäoloa. Hassusti pääsee aina unohtumaan, että se on laitonta.

Olin esimerkiksi eräissä kotibileissä, joissa porukka käytti päällekkäin ekstasia, ketamiinia ja kannabista. Hengasin huumejengin kanssa aamukuuten ja nautin kovasti mukavasta seurasta. Oikeastaan koko huumerumbaa ei olisi edes tullut huomanneeksi, ellei kädestä käteen olisi risteillyt punainen leikkuulauta, jolle kukin vuorollaan annosteli valkoista pulveria siisteihin, identtisen mittaisiin riveihin. Tai joku olisi kaivanut taskusta minigripp-pussia, jossa oli vaaleanpunaisia pillereitä. Tarkoitan sitä, että kukaan juhlajoukosta ei ollut sellainen, jota kuvailisin sanalla huumeaddikti. Kukaan ei käyttäytynyt väkivaltaisesti tai hypännyt hetken mielijohteesta ulos ikkunasta. Eikä kukaan puhunut sekavia. Oikeastaan porukka käyttäytyi paljon siistimmin kuin useissa suomalaisissa kotibileissä, joissa alkoholi virtaa ensin kurkkuun ja sitten kurkusta wc-pönttöön, käsilaukkuun tai bileisännän kokolattiamatolle.

Rennosti ketamiinilla, vai miten se nyt menikään...

Recreational drugs. Suomeksi tuttavallisemmin päihteet. Kuka nyt käyttäisi päihteitä virkistäytymistarkoitukseen? Päihteiden tarkoitus on päihdyttää, viedä pois todellisuudesta, lääkitä masennusta. Päihteet ovat itse piru, joiden houkutusta vastaan itse kunkin täytyy taistella koko maanpäällisen elämänsä ajan. Ne ottavat heti vallan isännästään.

Tarkoitukseni ei ole promota huumeita tai jatkaa iäikuista keskustelua suomalaisten alkoholinkäytöstä. En kuitenkaan näe haittaa siinä, että huumeista puhuttaisiin vähän avoimemmin. Mielestäni tässä on myös jonkin verran huumoriarvoa, kun miettii, miten erilaiset huumekulttuurit kohtaa Helsingissä ja Glasgow'ssa.

Suomessa minulta ei esimerkiksi ole koskaan tultu klubilla kysymään, onko minulla myydä huumeita. Täällä eräällä elektroniseen musiikkiin erikoistuneella klubilla tätä kysyttiin kaveriporukaltani kolmesti saman illan aikana. Ehkä näin käy myös Suomessa, mutta vähän tuntuu siltä, ettei kovin monella ole pokkaa.

Eräänä iltana viime syksynä seisoin Glasgow'n keskustassa taksijonossa ja tulin jutelleeksi edessä seisovan kanssa. Hän poltteli kadulla rennosti pilveä ja tarjosi minullekin. Eikä ole mitenkään epätavallista, että vaikka kotimatkalla yliopistolta nenään leijailee tietty makeahko tuoksu. Suomessa olen huomannut kannabiksen tuoksun julkisella paikalla vain kerran, ja silloin kesti noin minuutin, ennen kuin vartijat olivat paikalla. Pilviporukka näytti minusta ihan vaihto-opiskelijoilta. Vähän karua sinänsä, etteivät he näyttäneet olevan tietoisia siitä, että Suomessa suhtaudutaan huumeisiin vähän eri jykevyydellä.

Ilmeisesti suurin syy huumeidenkäyttöön täällä on tekemisen puute. Etenkin pienillä paikkakunnilla ihmiset alkavat käyttää huumeita jo melko nuorena. Eräs kämppikseni kertoi, että kun anniskeluikärajoja alettiin valvoa tarkemmin paikallisissa pubeissa, alaikäiset siirtyivät ulos pelloille ja huumeet tulivat mukaan kuvioon melko nopeasti.

Hän tosin sanoi myös, että se mittakaava, jossa huumeita käytettiin noissa kotibileissä, on Skotlannin mittakaavalla kyllä epätavallista. Mutta melko hyväksytyltä se joka tapauksessa tuntuu, sillä kukaan muista bilevieraista ei kommentoinut sitä mitenkään. Luulisi, että huumeiden käyttäjät jotenkin valikoisivat bileitä kiinnijäämisen riskin vuoksi. Ilmeisesti riski on kuitenkin melko pieni ja yleinen asenne on se, että jokainen on itse vastuussa omasta terveydestään.

Maailman coolein flunssa

Viime viikonlopusta piti tulla mukava reissu Lontooseen. Piti vähän pehmittää Britanniaan siirtymisen kulttuurishokkia ja viettää laatuaikaa erään ystävän kanssa, jota en ollut ehtinyt nähdä Suomessa. Lennot Lontooseen ovat halvempia kuin Glasgow'hon, joten reissu sitä kautta toimi budjetinkin kannalta. Ensimmäisen viikon yliopistolla olin valmis jättämään väliin, sillä viikon saa aina kerrattua.

No, homma ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan, sillä sain pidemmän aikaa reissussa olleelta ystävältäni tuliaisiksi kunnon flunssan NYCistä. Aikamoisen spesiaalia. Flunssa pääsi ihan uutisiinkin asti: New Yorkiin julistettiin hätätila epätavallisen pahan infuenssa-aallon takia. Olin terveenä about sen aikaa, että matkakumppanini alkoivat voida paremmin. Sitten flunssa iski muhun kunnon kuumeella ja laattataudilla. Kolme päivää Lontoossa kuluivat siis suurimmaksi osin hotellihuoneessa. Se oli kuitenkin onneksi todella mukava sairastamiseen: lämmin, siisti, hyvällä sijainnilla ja pienellä keittiöllä. Saimme myös ongelmitta salakuljetettua kahden hengen huoneeseen ilmapatjan kolmatta henkeä eli minua varten.

Mutta käytiin kuitenkin modernin taiteen museo Tatessa, eli tulin nähneeksi Lontoosta jotain uutta tälläkin kertaa. Ja kaupungista löytyy onneksi paljon aasialaisia ruokapaikkoja, joista saa flunssan sopivia tulisia keittoja. Ennen kuin sairastuin, kävimme myös syömässä todella söpössä ranskalaisessa ravintolassa, jossa kaikki oli viimeisen päälle ruokaa lukuun ottamatta. Sinne kun meni, niin tuntui, että olisi tuntenut tarjoilijat pidemmän aikaa, sen verran luontevaa palvelu oli. Annokset näyttivät upeilta. Ja talon viini oli hyvä. Mutta etanat aika mauttomia ja mun simpukoissa oli jotain pohjamutaa. Paremmin ens kerralla sitten...

Kahdeksan tunnin bussimatka Lontoosta Glasgow'hon ei ollut paljoa mukavampi kokemus kipeänä kuin terveenäkään. Olin kuitenkin varannut tällä kertaa viideltä iltapäivällä lähtevän bussin, enkä sitä perinteistä koko yön keikkaa. Olin siis kahdelta yöllä jo taksissa matkalla kohti kämppää eli sänkyä. Ehdottomasti parempi ratkaisu kuin aamuseiskalta saapuva vuoro. Käytän sitä jatkossa ehdottomasti uudestaan, vaikka se onkin käsittämättömän puuduttavaa. Mutta yhtä halvalla ei kyllä pääse millään muulla tavalla.

Koko tämän viikon olen siis maannut sängyssä ja katsonut erinäisiä visuaalisen viihteen helmiä. Lue brittiselviytyjät Shipwrecked, luvaton määrä liian rikkaista lontoolaisnuorista kertovaa Made in Chelseata, pari hämmentävää dokkaria, muumeja, pari leffaa... Ja sitten olen nukkunut. Tänään olen ensimmäistä kertaa tehnyt jotain yliopiston eteen, eli katsonut muutaman missatun luennon moodlesta. Politiikan kurssi on kansainvälisiä suhteita. Ihan kiva oikeastaan päästä nyt kivan poliittisen filosofoinnin jälkeen kovempien aiheiden ääreen, vaikka onhan se vähän masentavaa toisaalta. Tähän kurssiin sisältyy myös paljon teoriaa, mitä olen oppinut toleroimaan, en nyt vielä sanoisi rakastamaan. Mutta helpompi ymmärtää, mistä jokin argumentti on peräisin, jos siihen saa vähän pohjustusta.

Tässä meidän kämppisporukassa eli perinteisiä perhearvoja ilmentävässä perheessämme päätimme ottaa käyttöön uuden rituaalin, sunnuntaidinnerit. Tänään järjestettiin ensimmäinen: intialaista Dahl-linssihauduketta, naanleipää ja suklaakakkua. Sovittiin, että myös take away on ok, eli ensi viikolla mahdollisesti luvassa Fish and Chips. Ihan loistava idea joka tapauksessa. Päätettiin myös, että järjestetään uudet eeppiset bileet kahden viikon päästä. Toisin sanoen hankitaan tänne superpaljon porukkaa lämmittämään kämppää. Tässä kaupungissa flat warming party, flat re-warming party tai mikä tahansa re-warming flat re-party nimittäin ajaa sujuvasti myös keskuslämmityksen asiaa. Sitä odotellessa, siis!

Siiderihuijaus

Joulu ja uusi vuosi on nyt vietetty, mutta olen vielä muutaman päivän Suomessa ennen paluutani Skotlantiin. Siirtymän kulttuurishokki meni tällä kertaa ohi huomattavasti nopeammin kuin aikaisemmilla kerroilla- silti menee edelleen päivä siihen, että opettelen katsomaan suojatiellä oikeaan suuntaan ja totun siihen, että ympärillä puhutaan suomea. Myös hintashokki iskee joka kerta. Hassusti pääsee unohtumaan se, että päälle kuusi euroa tuopista on Suomessa täysin hyväksyttävä ja normaali hinta.

Kävin pari päivää sitten tapaamassa kavereita Kaisaniemenkadun Iguanassa. Ja sieltähän löytyi hanasta tuttua Strongbow'ta. Kyseinen juoma on mielstäni brändäyksen ihme, jolla on myös reippaasti läppäarvoa: Suomessa aitona englantilaisena siiderinä mainostettu Strongbow on Britanniassa se kaikista halvin teinisiideri, jota voi ostaa kaupoista muun muassa kahden litran muovipulloissa. Kun kerroin Skotlannissa kämppiksilleni, että Strongbow'ta pidetään Suomessa melko hienostuneena, he vain nauroivat epäuskoisesti ja pyörittelivät silmiään. Ja ihmettelivät, että kuinka pahan makuista siideriä Suomessa sitten muka yleensä juodaan.

Kaisaniemenkadun Iguanassa Helsingissä on hanassa tuttua Strongbow'ta.

Muistuuko mieleen Strongbow'n mainoskampanja muutaman vuoden takaa? Helsingin keskustassa ja lehdissä törmäsin silloin usempaan mainokseen, joissa fiinisti pukeutunut poolojoukkue rymistää uljaine ratsuineen Helsingin Tuomiokirkon eteen. Kummalliset mailat ja jo itsessään melko käsittämätön laji koettelevat tavallisen ihmisen ymmärrystä. Hulluja nuo englantilaiset, mutta niin hienoja. Nyt tuodaan siis oikein urakalla Suomeen sitä Brittein saarten parasta antia. Suuri ja ihmeellinen Strongbow, The Real English Cider.

Muun muassa Urheilulehdessä painettu mainos pääsi A-lehtien MediaFinlandiassa toiselle sijalle vuonna 2008. Strongbow'n synnyinsijoilla yhdistelmä näyttää kuitenkin todella koomiselta. Näytin mainosta brittikavereilleni muutamissa illanistujaisissa Skotlannissa, ja kyllähän siitä huumoria irtosi. Saman henkisen vaikutelman voisi saada, jos vaikka Rainbow'n Ananas light -siideriä mainostaisi hulppealla risteilijällä Thamesille purjehtiva Suomi-neito sinisilmäisine sulhoineen. Hymy pysyy huulilla ja kilot kurissa, kun tuo mukanaan palan kauneinta Suomea. The Real Finnish Cider.

Muun muassa Urheilulehdessä ilmestynyt Strongbow'n mainos näyttää brittinäkökulmasta todella koomiselta. 

Huvittavaa tässä on myös se, että jos brittisiiderit ovat Suomessa niitä parempia siidereitä merkistä ja mausta riippumatta, niin Skotlannissa sitten ruotsalaiset. Rekorderligista ja Kopparbergista maksetaan baareissa ja kaupoissa reippaasti enemmän kuin Magnerista ja Strongbow'sta. Suomessa tilanne on toisin päin, kuten pettämättömästä markkinatutkimuksestani ilmenee. Tuontitavarassa on totta kai aina eksotiikkaa, mutta yllätyin silti. Ehkä siksi, etten itse ole mikään suuri makean siiderin fani. Supermakeat ruotsalaiset ovat varmaan enemmän skotlantilaiseen kuin suomalaiseen makuun. Glasgow'ssa niitä saa pulloissa lähes joka kuppilasta.

Miksei siis saman tien viedä sinne sitä ananasta kaveriksi?

Pettämätöntä markkinatutkimusta: Kopparberg Päärynä 3,15 € ja Srongbow 3,67 € Mannerheimintien 24 h Alepassa.