En mä halua kertoa teille kuka mä oon!

Kamera säilyi ehjänä. Tapasin taas uusia ihmisiä. Vodkan määrä on laskettavissa huvenneiden käteisvarojen suuruudessa ja ilta oli muutenkin mukava. Ja porukka availi taas mistä ihmeestä mä oon kotoisin: jenkkilä, Skotlanti, Luxemburg, Hollanti... Kaikki oikeat jenkit ihmettelee yleensä aika paljon, miten kukaan voi luulla mua amerikkalaiseksi. Ja sama pätee varmaan myös toisin päin. Olen ilmeisesti onnistunut sekoittamaan kaikki mahdolliset aksentit sen verran sujuvasti että kaikki tarttuu siihen äänenpainoon, jota he eivät tunnista omakseen.

Kämppiksen kavereiden bändin keikka.

Jatkot.

Jotenkin musta on hauskaa kun olen vähän anonyymi ja vaikeasti määriteltävissä. Olen suomalainen (paitsi myös vähän saksalainen). Olen Helsingistä (mikä ei oikeastaan ole totta, mutta kun olen asunut oikeastaan kaikissa pk-seudun kaupungeissa niin jotenkin pääkaupunki on vaan helpompi ja se myös tunnetaan). Olen asunut myös kolme kertaa ulkomailla (Sveitsi, Saksa, Turku). Ja nimeksini sanon spontaanisti joko Mary, Mari, Mhairie tai Marikki. Tämähän aiheuttaa vaan suunnattomasti hämmennystä, mutta siihen on myös syynsä... Marikki on vaan vähän vaikea lausua ja jos sen ääntää jotenkin brittiläiseen suuhun sopivasti, niin kielivirtuoosikaan ei ota enää selvää, miten se pitäisi kirjoittaa. Mut on oikeastaa alusta alkaen tunnettu täällä kämpässä nimellä Mary tai Mari, riippuen siitä onko puhuttelija kotoisin englannista vai skotlannista. Mari, joka kuulostaa musta hirmu kivalta kun sen lausuu Mah-rey, on erään nimikirjan mukaan walesilainen nimi. Skottilainen versio siitä on Mhairie.

Jos siis sanon my name Marikki, se muuttuu yleensä Marrrikkikkikkiksi. Jos sanon Ma-riikii, lopputulos on yleensä Ma-riikaa. Jos käytän joko Marya tai Maria tai Mhairieta, multa kysytään yleensä että ai Mary vai Mari vai Mhairie? Vähän vaikee ehkä muille kun en ole oikein itsekään päättänyt...

Tuntuu vaan siltä, ettei sillä loppujen lopuksi ole ihan hirveästi väliä, millä nimellä mua puhutellaan, mistä mä olen virallisesti kotoisin tai kuulostanko enemmän jenkiltä, tosi oudolta britiltä vai itä-eurooppalaiselta puhuessani.

Tästä nyt on jo vähän aikaa, mutta viime viikonloppuna kävin muutaman kämppikseni kanssa kävelyllä kasvitieteellisessä puutarhassa ja siinä ympäristössä, kamera totta kai valmiustilassa kaiken aikaa! Oli kerrassaan mahtava sää, kauniita kukkia ja kauniita ihmisiä.

Nää yhdet tais vähän eksyä sademetsään...

Oravat ovat äärimmäisen kesyjä, kun joka toinen puistovierailija ruokkii niitä joko pähkinäillä tai ranskalaisilla.

Kasvitieteellisen puutarhan puisto.

Minä, Matt ja Hannah.

Epätavallinen sää: aurinko tosiaan paistaa :)

Sain myös vihdoin kuvia rugbysta kun en pystynyt pelaamaan viime sunnuntaina lievän käsivamman taika. Hävittiin peli eikä se muutenkaan kai ollut meidän parhaita esityksiä. Ja selvyyden vuoksi vielä, että meillä on noi mustan-kultaiset pelipaidat. Vastustajajoukkue on Edinburghin yliopiston joukkue punaisessa. Sinänsä aika koomista että Suomen puolella järjestetään viikon päästä Snow Rugby -turnaus, jossa rugbya siis pelataan lumessa. Täällä mulla on ollut tänä vuonna jo kolme rugbypeliä ihan oikealla nurmikentällä. Ehkä siinä yksi syy, miksi lätkä on Suomessa se ykköslaji, eikä rugby, kuten täällä... 

Caitlin kiertämässä puolustuslinjaa muuten vähän sekavassa pelitilanteessa.

Taklaus! Ei nyt ihan muuten vaan halita.

Tämä on se kuuluisa scrum eli aloitustilanne, josta palloa lähdetään pelaamaan mikäli se tippuu maahan kesken pelin. Kakkosrivissä olevilla on kivasti käsi tosien pelaajan haaroissa ja pää kahden takamuksen välissä. Vähän hämmentävä asento, kun sitä ensimmäisiä ketoja kokeilee, mutta kyllä siihen tottuu :)

Edinburgh on vienyt pallon sisään ruckiin ja valmistautuu syöttämään sen uudelle hyökkääjälle.

Joukkueeni kapteeni pelin jälkeen.