Viikonlopuksi kotiin

Amsterdamissa oli sumua. Lento viikonlopuksi Suomeen reittiä Glasgow-Amsterdam-Helsinki kuulosti helpolta, mutta eipä ollut. Perjantaina Amsterdamin kenttä oli melko kaoottisessa tilassa huonon näkyvyyden takia. Odottelimme 45 minuuttia lähtölupaa Glasgowsta, minkä jälkeen lensimme ympyrää perillä Amsterdamin yläpuolella sen verran pitkään, että myöhästyin jatkolennolta ja saavuin Helsinkiin nelisen tuntia myöhemmin kuin piti.

Kumma kyllä sumu ei hälvennyt viikonlopun aikana ja mun paluulento peruttiin. Pääsin lähtemään päivää myöhemmin Pariisin kautta. Melkein meni putkeen, mutta matkan varrelle jäi matkalaukku, pitkään himoitut Koskenlaskija-juustot ja Helsingin Tax freesta ostetut Koskenkorva-pullot. Ärsyttää, ettei myyjä Helsingin lentokentällä tajunnut pakata mun ostoksia sinetöityyn lentokenttäpakettiin niin kuin kai kuuluu, enkä edes tiennyt, että joudun uuteen turvatarkastukseen Pariisissa. Ja tottakai Koskenlaskija on nestettä.

Juttelin Pariisin-Glasgown koneessa tyypin kanssa, joka oli tullut junalla Amsterdamista Pariisiin ja joutunut nukkumaan yön kentällä. Eli ehkä mun reissu meni sittenkin melko putkeen. Sitäpaitsi musta oli loppujenlopuksi vaan hauaskaa olla reissussa. Oikeasti, mitä pienistä.

Musta on ehkä hyvä tietää se, että lentokoneet ja lentäminen ovat mielestäni melko turhia asioita. En ole ikinä fanittanut lentokonenäköaloja tai pitänyt lentämistä sen kummempana kuin kävelemistä tai autolla ajamista. Matkustustapa muiden lomassa. Mutta kun istuin aamulennolla Glasgowsta Pariisin en voinut itselleni mitään: mun oli pakko kaivaa kamera laukusta ja liimaantua ikkunaan. Mahtavin auringinnousu ikinä! Luin matkalla myös viisi eri lehteä. Eihän sellaiseen ole koskaan aikaa, mutta nyt oli.

Aurinko nousee viikonloppureissun ensimmäisellä lennolla.

Kun saavuin Suomeen perjantaina, musta tuntui siltä, että olen melko brittiläistynyt: ärrän palvelu tuntui jotenkin harvinaisen tökeröltä, ja baarissa ihmiset olivat ihan eri tavalla humalassa. Tätä fiilistä kesti ehkä päivän, sitten tunsin itseni taas suomalaiseksi. Menin kävelylle metsään ja yöllä kipakka seitsemän asteen pakkanen tuntui mukavan kotoisalta. Kun eilen illalla laskeuduin Glasgowhon ja taksikuski puhui englantia tutulla joskus vaikeasti ymmärrettävällä nuotilla, olo oli melkein sama kuin silloin, kun tulee pitkältä reissulta ja kuulee ensi kerran suomea. Tältä se kai tuntuu, kun matkustaa kotoa kotiin.

Olin kuulemma jotenkin erilainen, kun tulin tänne eilen. Suomessa musta tuntui, että mun aksenttiin on tullut brittiläisiä vivahteita, täällä taksikuski luuli jenkiksi. Tänään olin ahkera opiskelija: vietin kuusi tuntia luennoilla ja pienrymissä, mikä on noin kolme kertaa enemmän kuin keskivertopäivinä. Kävin nimittäin korvaamassa maanantaina missaamani pienryhmän ja kuuntelin myös kiinnostavaa (vapaaehtoista!) luentoa EU:n ja euron kriisistä. Sain ensimmäisen esseen takaisin, arvosana oli ok, mutta ensi kerralla tiedän kyllä, mitä teen paremmin.

Huomenna on peli St. Andrewsin yliopiston joukkuetta vastaan. Rugbya. St. Andrews on kuuluisa ainakin siitä, että prinssi William tutustui siellä Kateen. Sinne siis. kuninkaallisten joukkoon, pelaamaan melkein kuninkaallista urheilulajia.